Mikä meitä vaivaa...

Oon moneen kertaan aloittanut kirjoittamaan tästä aiheesta, mutta aina pyyhkinyt kirjoituksen pois kun en ole saanut ajatuksiani kirjalliseen muotoon ymmärrettävästi ja järkevästi ilmaistua. Nyt koitan taas. Ja odotan mielenkiinnolla millaisen vastaanoton tekstini saa ...

Mikä meitä ihmisiä vaivaa ja tarkemmin otettuna alalajia nimeltä koiraharrastajat..

Minun käsittääkseni meillä kaikilla on sama intohimo, koiraharrastukset. Toisen tavoite on saada koirastaan miellyttävästi käyttäytyvä kotikaveri. Tällaisen kanssa harrastetaan koska halutaan tarjota koiralle mieluisaa tekemistä ja touhuta koiran kanssa yhdessä. Sitten on niitä, jotka harrastavat koiransa kanssa tavoitteellisesti, jonkin lajin kokeet mielessä. Ihan vaan lähikokeet joissa käydä kisaamassa itseään vastaan ja testaamassa miten koira tuollaisessa tilanteessa suoriutuu ja miten siitä itse selviää. Mutta kuitenkin tulostavoitteellisesti. Sitten on se ääripää, joiden tavoitteena on aina arvokisat ja muut suuremmat kuviot. Kaikilla kuitenkin sama intohimo, koiraharrastus.

Yhteisestä intohimosta huolimatta näen koiramaailmassa paljon sellaista jota en haluaisi nähdä.

Me kaikki ollaan joskus oltu aloittelijoita. Mistään mitään tietämättömiä, ensimmäisen harrastuskoiran kouluttamista aloittelevia täysiä amatöörejä. Kaikki mitä ollaan kuultu koiran kouluttamisesta, vieteistä, kokeista.... Kaikki uutta tietoa. Tietoa on kuitenkin valtavan mielenkiinnon vallassa hankittu kokoajan lisää niin netistä, koulutuksista kuin toisilta koiraharrastajilta. Se ensimmäinen koira on usein koekappale, jonka kohdalla tehdään kaikki virheet ja todetaan, että ei näin. Opitaan paremmiksi koirankouluttajiksi kantapään kautta. Jotta sitten sen seuraavan kanssa ei tehtäisi samoja virheitä, mutta joitakin uusia kyllä... Tässä tilanteessa sitä toivoisi löytävänsä porukkaan jossa sinut otettaisiin vastaan asenteella "kaikki me ollaan oltu joskus tuossa tilanteessa ja miten olisi käynyt jos kukaan ei olisi auttanut". Valitettavan usein kuitenkin törmää siihen, että aloittelevat koiraharrastajat eivät koe itseään tervetulleiksi treeniporukoihin. Heitä katsotaan ylimielisesti ja kyräillään. Ja vielä jos koiran kanssa on hallintaongelmia niin onnea matkaan hyvän treeniporukan löytämisessä johon tunnet kuuluvasi...

Jos kuitenkin käy niin onnellisesti että löydät järjestön jonka jäseneksi haluat liittyä ja se tarjoaa koulutusta lajeissa joita haluat harrastaa, niin pian huomaat miten pienet ja kaksnaamaiset piirit niissä pyörii ja pärstäkerroin on se mikä sanelee, toisinaan myös koirasi rotu. Ja ennenkaikkea se miten koirasi kanssa pärjäät. Jos etenet koulutuksessasi hitaasti, et sovi kuvioon. Jos etenet hyvin ja tulosta tulee, et sovi kuvioon. Uusia jäseniä halutaan mukaan toimintaan, mutta jos seuran toimintamalli on "piiri pieni pyörii" niin on sinne hieman hankala uusien jäsenien asettua. Ja ne asettuneetkin ovat kentällä pienissä porukoissa.

Jos kuitenkin jollain konstilla olet onnistunut hankkiutumaan porukoihin jossa olet saanut apua koirasi koulutuksessa ja teillä on oikeesti hauskaa yhdessä, niin jonain päivänä huomaat, että et enää olekaan se avuton aloittelija vaan sinulla onkin jo sanottavaa niille uusille aloittelijoille. Muista tässä kohtaa miten sinut otettiin vastaan ja millaista vastaanottoa olisit silloin toivonut. Pidä kokoajan mielessä, että vaikka tällä hetkellä oletkin jo osaavampi ja tunnet tietäväsi jo muka jotain niin edelleen, olet itsekin ollut joskus se aloittelija. Ja kun se oma koira alkaa toimia,  sitä kisakokemusta ja ehkäpä jonkinlaista pärjäämistäkin kokeissa on tapahtunut, älä anna pissin nousta päähän! Älä kohtele toisia harrastajia alentavasti. Samalla viivalla ollaan..

Toisen puolesta iloitseminen.. Osaatko? Se on koiraharrastajien keskuudessa jo ihan urbaani legenda. Kun joku tekee koiransa kanssa hienoa työtä treenikentällä  pystytkö iloitsemaan hänen puolestaan? Meneekö kylmät väreet kun koe alkaa lähestyä loppuaan ja tällä hetkellä näyttää siltä että on tulossa hyvä tulos? Pystytkö olla onnellinen toisen koiraharrastajan onnistumisesta? Rehellisesti?? Omasta onnistumisesta tulee mieletön fiilis, mutta voi miten hieno fiilis on katsoa treenikaverinsa koe suoritusta ja tuntea kylmätväreet ja se järkyttävä jännitys siitä että meneekö syteen vai saveen. Kokeileppa. Myönnän, sellaisten ihmisten hommista en itsekään pysty iloitsemaan joilla se neste on noussut ylöspäin. He eivät yksinkertaisesti ansaitse sitä.

Paskan puhuminen on koiraharrastajien maailmassa ihan peruskauraa. Ei siitä sen enempää, kaikki tietää mitä on paskan puhuminen. Toivottavasti et joudu harrastamaan tällaisessa porukassa.

Kaikkeen tähän negatiiviseen törmättyäni, olen koittanut hieman tarkistaa omaakin asennettani. Oman koiraharrastus"urani" aikana olen törmännyt jos jonkinlaiseen harrastajaan ja toimintaan koiraharrastus-maailmassa. Olen onneksi onnistunut valintojeni kautta poimimaan joukosta ne ihmiset ja porukat joiden tiedän aidosti olevan onnellinen koirieni etenemisestä ja joiden treeneihin olen oikeasti tervetullut. Ja jotka eivät pyydä minua treenaamaan vain koska ketään muutakaan ei nyt justiin ollu kaveriksi saatavilla ja tartti apparia.. Näiden  ihmisten kanssa jaamme niin onnistumisen kuin epäonnistumisen hetket,  ne kun johonkin ongelmaan löytyykin toimiva ratkaisu mutta myös ne  "ei niin hohdokkaat harrastuspäivät". Tiedän mille kentille ja mihin seuraan voin mennä ja tiedän olevani tervetullut koirineni. Tiedän kenen puoleen käännyn kun olen vailla treeniseuraa. Näiden ihmisten kesken tunnemme koiramme, pystymme myöntämään niiden vahvuudet ja heikkoudet ja ruotia niitä vetämättä hernettä nenään ja käytämme ronskia huumoria koiristamme ja tekemisistämme.

Onnellinen on koiraharrastaja, jolla on ympärillään hyvä treeniporukka. Jätä ne paskanpuhujat ja oman navan tuijottajat omaan arvoonsa.

Turo ja Hertta