Toisille paras tapa tällaisen jälkeen on hiljentyä ja vetäytyä omaan rauhaan. Minulle se oikea tapa on kirjoittaa tästä. Vaikka nytkin tuntuu, että en löydä sanoja millä kertoa. Enkä kyyneliltäni näe kunnolla tietokoneen ruutua. Miten pukea sanoiksi tämä pysäyttävä tarina. Ja vaikka haluan niin sitten kuitenkaan en meinaa saada aikaiseksi riviäkään.
Se iski kuin halolla päähän puolitoista viikkoa sitten ja nyt se on ohi. Elämäni koira, Martta, on poissa.
Puolitoista viikkoa sitten sunnuntaina hieroin Marttaa. Käsiini osui takajalan imusolmuke, joka oli turvonnut. Kummastelin pattia ja jatkoin hierontaa. Lavan etupuolelle päästyäni mun maailma pysähtyi. Lavan edessä oleva imusolmuke oli paisunut kananmunan kokoiseksi. Hieronta jäi siihen ja aloin tutkia koiraa. Kaikki tunnusteltavissa olevat imusolmukkeet olivat enemmän tai vähemmän turvonneita molemmilta puolilta koiraa. Lapojen edessä isoimmat. Kaulalla todella suuret myös ja muualla hieman pienemmät. Lamaannuin täysin. Mutta aavistin heti mikä se on. En vain halunnut uskoa sitä todeksi.
Kun toimintakyky järkytyksen jälkeen palasi, aloin selata netistä aikaa eläinlääkärille heti seuraavalle päivälle. Ei kuitenkaan onnistanut, joten olisi soiteltava aamulla puhelimella aikaa. Monen mutkan kautta sain ajan maanantaille klo 15.45. Kauhun sekaisin tuntein ajelin kohti eläinlääkäriä, joka vahvisti minun epäilykseni. Lymfooma. Imusolmukesyöpä. Vielä olisi kuitenkin pieni mahdollisuus että jokin tulehdus olisi turvottanut imusolmukkeet ja päädyttiin aloittamaan antibiootti kuuri sekä myöhemmin lisäksi kortisoni jos antibiootti ei tehoaisi. Vaikka miten toivoin että lääkkeet tepsisivät niin sisimmässäni tiesin kokoajan mistä tässä on kyse.
Lymfooma vie kuulemma nopeasti. Ja koska minä en ala koiraa syöpähoidoilla kiusaamaan vaan annan armon suorilta jaloilta niin nyt elettäisiin täysillä. Ja niin me tehtiin! Koko viikko tehtiin kaikkea mistä me nautittiin. Kahdestaan. Juostiin metsässä, jäljestettiin, tottisteltiin, hakuiltiin, maattiin sohvalla, nukuttiin vierekkäin ja syötiin hyvin. Läheisyyttä ja yhteistä tekemistä ei meidän viikosta puuttunut. Ja hyvä niin koska se tulisi jäämään meidän viimeiseksi. Seuraava viikonloppu oli kalenterissa ihan tyhjä ja omistin sen täysin Martalle. Mulle jäi sellainen mielikuva että myös Martta tiesi olevansa luonani viimeisiä hetkiä. Se on aina ollut mahdoton perskärpänen, mutta ei se mikään sylikoira ole ollut. Tuon viikon aikana se hakeutui usein mun kainaloon sohvalla ja mahdollisimman lähelle yöllä sängyssä. Jossa se hengitti normaalia raskaammin.
Mutta jo sunnuntain hakutreeneissä oli nähtävissä, että koira ei jaksanut juosta entiseen malliin. Samana päivänä se alkoi ulostaa paljon. Maanantaina se alkoi olemaan lenkillä vaisumpi. Käveli kyllä näennäisen reippaasti mutta ei haistellut lainkaan ja ajoittain tökki mua kuonolla käteen tai reiteen kuin kertoen, että ei jaksa enää. Eilen tiistaina teimme tottista viimeisen kerran kun se yhtäkkiä häipyi kesken työnteon kentän laidalle ja ulosti verensekaista ulostetta. Kotona se alkoi olemaan kovin väsynyt ja omissa oloissaan. Se ei edes noussut sohvalta minun mennessäni vessaan, joka oli kovin kummallista.
Keskiviikko aamuna maailma romahti lopullisesti. Martta ei aikonutkaan koskea aamuruokaansa. Pihalla käydessämme oli uloste muuttunut vielä verisemmäksi. Se oli pääasiassa pelkkää verta. Sisälle päästyämme Martta teki samanlaisia läjiä myös eteiseen, ihan ilman ennakkovaroitusta. Kuin ei olisi voinut sille enää mitään. Ja tämän jälkeen se meni maate kovin huonovointisen näköisenä.
Tiesin että nyt viimeistään aika on tullut. Vai olisiko tämä palvelus pitänyt tehdä jo viikko sitten. Vielä kun koira oli täysin kivuton.. Minulle kun on tärkeää laittaa koira pois mieluummin hieman liian aikaisin kuin liian myöhään. Lääkkeet eivät olleet tehonneet patteihin ja koiran yleistila alkoi romahtaa nopealla tahdilla. Monta eläinlääkäriä täytyi soittaa ennen kuin saimme ajan. Matka oli raskas. Eläinlääkärissä sain kuitenkin vahvistuksen siihen että olen tekemässä oikein. Nin paljon kuin se sattuukaan luopua elämänsä koirasta. Eläinlääkärissä Martta istui edessäni ja se ei edes huomannut miten sen takapäästä tuli verta. Hyytynyttä sekä kirkasta nestemäistä. Jouduin siirtämään sitä jotta se ei istuisi sen päällä. Vasta kun eläinlääkäri totesi minulle koiran olevan laiha ja silitellessäni viimeisiä vetoja, myönsin itselleni, että Martan kaikki nikamat ja kylkiluut paistoivat.
Vaikka miten mietin niin en keksi mitään mikä olisi varoittanut tällaisen olevan tulossa. Koira on tähän saakka ollut täysin oma itsensä. Ja minä jos kuka seuraan koiriani ja tunnen ne kuin omat taskuni. En vaan kertakaikkiaan keksi mitään ennakoivaa merkkiä tästä paskasta taudista joka voitti meidät, ja teki sen näin äkkiä. Mutta kuuluu taudin kuvaan, vie nopeasti.
Olo on äärettömän tyhjä. Paska. Ahdistava. En voi ymmärtää tätä! Meillä piti olla vielä paljon edessä. Niin paljon kokemuksia kokematta. Niin monta yhteistä päivää elämättä. Mutta ystäväni sanoin. Martan elämä oli ehkä lyhyt, mutta mun kanssa se oli täydellinen. Parempaa elämää ei koira voisi toivoa. Näin mäkin uskon. Ja tiedän Martan tunteneen samoin. Meillä oli ihmeellinen yhteys. Sellaista en koe enää koskaan. Elämäni koira. Kiitos Martta kaikesta. Nyt voit juosta Hertan kanssa kivuttomana ja katsella ja naureskella pilven reunalta miten takkuan tuon rakkaan mutta jääräpäisen Kerttuni kanssa. Kiitos ja Hyvästi <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti