maanantai 13. elokuuta 2018

Saako omasta koirastaan olla ylpeä? (Ja vähä koulutusta..)

Otsikon kysymys on askarruttanut jo kauemman aikaa.

Koiraharrrastukseni polulla olen usein törmännyt siihen että mikäli koirasi on hyvä jossain, sitä ei saa sanoa ääneen. Mikäli onnistut koirasi kanssa jossain, sitä ei saa sanoa ääneen.

Ja sama toisinpäin: jos huomaat toisen koirassa tai sen koulutuksessa jotain puutteita tai asioita jotka ei toimi, niitä ei saa sanoa ääneen. Miksei?

Täydellistä koiraa ei ole olemassakaan. Jokaisen meidän koirassa on hyviä ja huonoja ominaisuuksia. Jokaisella meillä on hyviä ja huonoja treenejä ja koulutusratkaisuja. Miksi näistä ei saa puhua ääneen? Meidän ei tarvitse olla asioista samaa mieltä mutta puhua niistä pitää voida. Ilman kyräilyjä ja herneiden nenään joutumista.

Omasta koirastaan saa olla ylpeä vain jos muut sanovat sen ensin : - No sehän oli hyvä! Ja silloinkin se on vähä niin ja näin jos vastaat että -Niin Oli! Puhumattakaan siitä että alat analysoimaan ja käymään läpi sitä mitä tuli tehtyä. Viimeistään siinä vaiheessa kuulijan ilme kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

Sitten on ne huonot päivät. Jos mietit koirasi huonoa tekemistä ja analysoit sitä niin vastaus on useimmiten -ihan hyvä se oli. Ei tohdita lähteä mukaan analysointiin. Toinenhan saattaa vetää herneen nenään jos sen koira oli kaverienkin mielestä huono.

Omalla harrastukseni alkutaipaleellani en uskaltanut olla ylpeä koirani saavutuksista. Tai olinhan minä, mutta ääneen sitä ei sanottu. Treenitkin oli aika sunnittelemattomia saatikka että niistä olis jotain opittu tai käyty rakentavasti läpi. Koulutuksissa hypättiin mutta mitään ei jäänyt käteen kun ei oikeasti kuunneltu ja mietitty vaan aika pakkasi mennä juoruamiseen kentän laidalla.

Nykyään asiat on toisin. Kun koirani on hyvä olen siitä avoimesti ylpeä ja sanon sen todellakin ääneen. Jos koira on ihan paska, sanon senkin ääneen. Treenillä on joka kerta jokin tavoite ja käyn sen läpi. Mitä meni hyvin mitä huonosti ja miten tästä eteenpäin. Ja aion tehdä näin tästä eteenpäinkin. Muiden mielipiteistä riippumatta.

Onneksi olen löytänyt myös niitä ihmisiä joiden kanssa tällainen analysointi, kehut ja haukut onnistuu. Ne joiden kanssa se ei onnistu, hoidan mietinnöt ihan itsekseni.

Tästäpä loistava aasinsilta tämän päivän jälkikoulutukseen. SPL alaosaston kesäleiri ja kouluttajana Tita Poikonen. Koko leirille emme nyt tällä kertaa osallistuneet, käväistiin vaan tänään jäljellä. Kertun kanssa ei olla ainakaan vielä saatu mitään ongelmia jäljellä aikaiseksi, mutta halusin mennä Titan koulutukseen kuulemaan mitä mieltä hän on Kertun tekemisestä. Ja Kertun emähän on Titan kasvatti ja mumma on Titan koira... Martta lähti katsomaan josko niihin neidille vaikeisiin kaarteisiin löytyisi jotain apuja.

Mä oon aika sanaton saamastani palautteesta ja koirieni työskentelystä tänään. On ne ihania!

Kerttu teki J muotoisen jäljen niin että ensin oli suoraa ja sitten koukku. Jälki oli 140 askelta pitkä. Ruokaa laitettiin alussa hetken joka askeleelle ja sen jälkeen loppu noin joka viides tyhjää. Ja esine loppuun. Tuuli oli ihan mahdoton. Hinku jäljelle oli koiralla kova. Se tiesi taas justiin mihin oli tullu. Kyllähän mä oon haistella että käsissä on aika hyvä jälkikoira jonka alkukoulutuksessa on onnistuttu. Kouluttajan mielestä Kerttu tietää jo paalun merkityksen, sillä on tosi hieno jäljestystekniikka, osaa hienosti ottaa joka askeleen ja vaihtaa ns.puolta askelten mukana ja kovakaan tuuli ei vaikuta mitenkään sen jäljestämiseen.  Ilmaisu on hieno ja motivaatio esineelle on upea. Näillä sanoilla ❤  Vietti on jäljestäessä ollut hieman vaihtelevaa ja olen pohtinut sitä itse että mistä se johtuu. Ensin ajattelin että se on valjaat vs. panta - asia. Mutta luulen että se on niin että kun enemmän käydään jäljellä niin vietti tippuu. Vähennämme siis jäljestys kertoja. Ja koulutuksessa toisella kierroksella teimme viettiä lisäävän jälkitreenin joka toimi Kertulle hyvin. Niitä aion tehdä jatkossakin. 

Martta... lähti koulutukseen jos joku muu keksisi mikä meidän kaarteissa mättää. No.. tässä kävi niin että kun ilmoittaa koulutukseen niin ongelma on jo poistunut . Martalle tehtiin jälki jossa oli neljä käärmettä ja alussa ja lopussa suoraa. Ruoka kaseteilla väheni pikkuhiljaa niin että ekassa kaarteessa oli joka askeleella ruokaa ja viimeisessä enää joka viidennessä askeleessa. Ja sehän ajoi ne ihan tuosta niin vaan ja tarkasti.  Kouluttaja kehui Martan tarkkaa jälkityöskentelyä ja sitähän se parhaimmillaan on ja silloin kun se on oma itsensä. Se toki syö sitten vauhtia. Ja viettiä saisi olla enemmän. Se olikin tiedossa mutta siihen tuli myös hyvä vinkki jota aion kokeilla...

Summasummarum... mulla on hyviä jälkikoira ja niiden kirjoittamisessakin on jopa onnistuttu!

P.s. Se Kertun jalka. Kokoajan ollaan lisätty liikuntaa remmissä, mettässä vielä ilman Marttaa ja järjestetty. Tottista ei ole vielä tehty eikä muuta rajua. Leikitty on vähä hissunkissun. Tällä hetkellä ainakin jalka oireeton. Hoitoja ei ole enää laitettu kuin silloin tällöin. Näinköhän me tästä selvittiin..







Ei kommentteja:

Lähetä kommentti