Tyhjää..

Viikko on  nyt mennyt ilman Herttaa. Tyhjää on. Ikävä on suunnaton, sekä minulla että Martalla. 

Martta on ikävöinyt kovasti. En tiennyt, että tuo koira voi olla vielä enempi mun perään, mutta näköjään se voi. Ei halua hetkeksikään kadottaa mua silmistään. Makoilee paljon enemmän mun vierellä kuin ennen. Aina mä sen näköetäisyydellä oon ollu ennenkin, mutta nyt pitää tukkia kylkeen.

Yöt se nukkuu sängyssä, meinaan koko yön. Ennen se tapasi tulla viereen kun mentiin nukkumaan ja laskeutui sitten jossain kohtaa lattialle, nyt se on koko yön mun kyljessä kiinni. 

Kovin on ollut rauhallinen ja lamaantunut koko koira. Tänään se esitti ensimmäistä kertaa normaalia Marttamaista touhuamista kun tehtiin lähtöä ulos. Se etsii edelleen Herttaa aina kun käydään ulkona ja tullaan sisälle tai kun mennään pihalle niin se tarkistaa auton. Syöminen oli ensimmäisinä päivinä hidasta. Vilkuili Hertan tyhjää ruokakippoa ja söi hitaasti. Kunnes lopetti syömisen kokonaan kaksi päivää Hertan lähdön jälkeen. Kyllä se nyt jo taas onneksi syö normaalisti. 

Lenkeillä ensimmäisinä yksinäisinä päivinä Martta pyöri kokoajan mun jaloissa. Remmilenkillä ja mettässä. Kauashan se ei mene ikänä mutta nyt se kirjaimellisesti pyöri jaloissa. Kovin se vaatii metsässä mun mukanaoloa jotta innostuu juoksentelemaan ja riehumaan. Treeneissä koira oli kuitenkin hyvä. Sielä me molemmat unohdettiin hetkeksi muu maailma. 

Luita se ei pysty syömään ilman että mä oon sen seurana. Joko se tulee sohvalle mun viereen tai mun pitää mennä sen viereen syönnin ajaksi. Muuten luu jää syömättä. 

Ensimmäisten päivien itkeminen makuupaikkaa etsiessä ja vaihtaessa on vähentynyt mutta ei kokonaan poistunut.  Mutta nyt se jo pystyy nukkua rauhallisestikin.

Kissa on tullut sille tärkeämmäksi kuin aiemmin. Se hakeutuu kissan seuraan ja kissakin kyllä Martan seuraan erilailla. 

Hukassa. Se on se sana jolla meitä voi kuvata. Selkeästi kuitenkin hieman on koiraa helpottanut se että minä en enää itke ja makaa 24/7 vaan pystyn muuhunkin elämään. Huomasi selkeästi että minun huono oloni pahensi koirankin oloa. 

Vielä ei mene päivääkään etten mieti Herttaa. Välillä vihaan itseäni että tein näin ja välillä olen sataprosenttisen varma siitä että tein oikein. Ikävänkin kestää paremmin kuin tuon asian miettimisen. Se meinaa tehdä hulluksi. Toisaalta en myöskään joudu enää joka päivä katsomaan niitä vaikeita ekoja askelia, kirputusta jen ja miettimään että onko se miten kipeä .. Ja Martan tekee hulluksi kaverittomuus. Se ei koskaan poistu muiden koirien luo vaikka kuljettaisin sitä ilman naruakin esim treeneissä. Nyt se ei pystynyt pysymään vierellä kun vein sitä hallista autoon ja kaveri oli oman sakemanninsa kanssa hallin nurkalla. Se syöksyi heti katsomaan että kukas tuolla on. Ei ollut Hertta. 

Onneksi olemme olleet lomalla tämän viikon niin Martan ei ole tarvinnut olla yksin kotona. Huomenna on kuitenkin jätettävä se yksin kun työt kutsuu. Meillä onneksi koirat ovat työpäivinäkin yksin kotona vain n.5 tuntia. Kohta näemme miten Martta yksinolon ottaa.

Blogin ulkoasun muuttaminen ja kennelliittoon asian ilmoittaminen otti koville, mutta tämä on minun tapani tehdä surutyötä. Kaikki hommat muutetaan heti. Paitsi että Hertan ruokakuppi on edelleen paikoillaan. En pysty laittamaan sitä pois. Ja joka ilta meinaan laittaa sinnekkin ruokaa..

Onneksi on Tarmo :D

Ulkoilu yhdessä on piristänyt meidän mieltä