lauantai 24. helmikuuta 2018

Kyyneleet poskilla..

Uskotko, että tarpeeksi kovalla pakkasella kyyneleet jäätyy poskiin. Niin ne tekee. Kun tänään ensimmäistä kertaa lenkkeilimme Martan kanssa kahdestaan, se oli surullinen lenkki. Martta ei oikein tiennyt miten olisi ollut ja pyöri kokoajan minun jaloissani. Kontaktia hakien. Ja minä itkin. 

Rakas Herttani on poistunut luotamme. Onhan noita ollut, eläimiä ja niiden poismenoja. Mutta joku on silti se rakkain ja siten tässä kohta vaikein. Lohduton ja loputtomalta tuntuva kaipuu ja ikävä. Äärettömän tyhjä olo. Koskaan ennen en ole tuntenut samanlaista oloa. Hertta nyt vaan oli sellainen persoona että se ei vienyt pikkusormea, se vei koko käden. Sydämen kaupan päälle. Kaikki Hertan tunteneet tietävät sen. Hertta ei ollut mikään super saksanpaimenkoira. Se oli matalaviettinen ja haastava kouluttaa, pehmeäkin. Mutta sen persoona oli täyttä kultaa. Samanlaista en ole nähnyt, enkä tule näkemään. 


Olo on voimaton. Kaikki kotona muistuttaa Hertasta. Illalla otin kaksi ruokakippoa täyttääkseni ne, kunnes huomasin, että vain toiseen tarvitsee laittaa ruokaa. Martta söi hitaammin kuin yleensä, vilkuillen Hertan tyhjälle ruokapaikalle. 


Aina kun tulemme sisälle Martta pysähtyy ja odottaa että Hertta olisi vastalla. Ulos mennessä se tarkistaa, että onko Hertta jo viety autoon. Eikä löydä sitä kummastakaan. Ei ulkoa eikä sisältä. 


Kaverukset ovat tavanneet syödä luunsa vierekkäin olohuoneen matolla. Eilen annoin Martalle luun. Se pyöri kitisten pitkän aikaa ympäri tupaa, eikä tiennyt missä söisi. Lopulta se tyytyi meidän ihmisten seuraan ja tuli syömään luunsa sohvalle meidän viereen.


Martalla on parempi olla kun se saa olla minun kanssani. Kun teen jotain muuta, jossa se ei voi olla osallisena. Kuten nyt istun koneella. Se etsii paikkaa kitisten ja lopulta menee koirien sohvalle. Yksin, ilman kaveria. Toinen puoli sohvasta on tyhjä.


Aamupalaa tehdessä minulla on tapana antaa koirille yhdet juustonsiivut. Tänä aamuna otin vaistomaisesti kaksi siivua valmiiksi. Martta sai molemmat. 


Arki on täynnä asioita joihin kuuluu kaksi koiraa. Meidän on opittava elämään arkea ilman sitä toista koiraa. Meidän on opittava elämään ilman Herttaa. Se tulee olemaan rankkaa.


Herttaa ei enää ole. Niin raskasta kuin se onkin, niin muistakaamme että ei ole enää myöskään Hertalle kuulumattomia asioita.. jatkuvaa kipulääkitystä, ääniherkkyyttä, terävyyttä, remmirähjäystä, pitkiä venyttelyjä jotta takapää lähtee käyntiin, hoippuvia ensimmäisiä askelia, heikkoa takapäätä, kamalan näköistä liikettä, yhtäkkisiä kipukohtauksia, jatkuvaa kirputusta ja läähätyskohtauksia eikä parhaan kaverin kanssa riitelyä.. 


Päätös oli vaikea. Mutta lopullisesti se iski kallooni kun Hertta remmilenkillä aloitti tappelun Martan kanssa "ilman syytä". Olin jo tässä kohtaa ylittänyt kaikki omat periaatteeni. Hertta oli jo jatkuvalla kipulääkityksellä ja sillä oli jo ollut ensimmäiset halvausoireet... Mutta en ollutkaan pystynyt pitämään päätöksistäni kiinni, siitä missä menee raja. Vaikka ajoittain vihaan itseäni, niin tiedän tehneeni oikein. En olisi halunnut kokea sitä päivää, että Hertan takapää olisi mennyt täysin pois pelistä. Mieluummin vähän liian ennen kuin liian myöhään. Sen asian kanssa en ainakaan olisi pystynyt elämään.


Hertta poistui luotamme eilen 23.2.2018. Samana päivänä jolloin se oli meille tullut viisi vuotta aiemmin. Omassa kodissamme, koko perheen ympäröimänä, minun syliini. Siihen Hertta nukahti. Kauniisti ja rauhallisesti. Tyttäreni kauniiden rakkauden täyteisten sanojen saattamana. Martta sai jättää Hertalle myös hyvästit. Väittävät että koira tajuaa, että kaveri on kuollut. Minäkin uskon näin. Varsinkin kun näin Martan reaktiot sen tullessa katsomaan poisnukkunutta Herttaa. Martta lähestyi Herttaa varovasti. Nuuhki ilmaan. Kun se pääsi Hertan luokse se työnsi nenänsä Hertan sydämen kohdalle ja nuuhki syvään. Seuraavaksi takapää ja paikalta poistuminen. Uskon Martan tajunneen. Se ei silti poista sitä, että Martallakin on ikävä. Martalla on kova ikävä. 


Haluan uskoa, että Hertta on siellä jossain löytänyt parhaan ystävänsä Turon. Ja he juoksevat ja painivat jälleen yhdessä. Aivan kuten ennen. Ja nyt ne saa tehdä sitä loputtomiin. Kivuttomina molemmat.


Turo ja Hertta ovat jälleen yhdessä.

Eigen Karolina 22.12.2012 - 23.2.2018
                                                                    Tänään on se päivä,
                                                    kun minun matkani on kuljettu loppuun.
                                                      Olen sairas ja voimani ovat ehtyneet.
                                                 Älä siis pyydä minua jatkamaan pidemmälle,
                                                               vaan pidä minua sylissäsi
                                             ja kerro minulle kaikista yhteisistä vuosistamme.
                                                              Silitä turkkiani niin kauan
                                                           kunnes olen kulkenut rajan yli
                                                              ja sydämeni on sammunut.
                                                                       Muistele minua,
                                                             mutta älä takerru minuun,
                                                                 vaan jatka eteenpäin.
                                                      Kun aika koittaa, kohtaamme jälleen,
                                                           emmekä eroa enää koskaan.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti